Lapsuuden pussiteetraumoista johtuen en ole juonut mustaa teetä lähes ollenkaan, en eteenkään maustamatonta. Ehkä voisin viimeinkin päästää irti näistä traagisista muistoista, joissa samaa pussia lillutellaan päivästä toiseen, muistoista joissa joku aina on sitä mieltä että hyvinhän siitä vielä makua tulee. Kyllä, nyt tätä kirjoittaessa olisi korkea aika päästää näistä muistoista irti.
Taaemmassa teekupissa Singtom Darjeeling First Flush [klik], edempänä Jungpana First Flush [klik]. Kuvassa hauteet näyttävät olevan samaa sävyä, todellisuudessa Singtom on väriltään aavistuksen kultaisempi.
Intialaisen Darjeelingin ensisadoista (First Flush) on helppo aloittaa kai siinäkin mielessä, että jos ei vielä hauteen vaaleahko väri ei epäilytä, niin viimeistään haudutettujen teelehtien väriä katsoessa alkaa miettiä, että no joo, aika vaaleaa sävyähän tämä on. Kevään ensisatoja hapetetaan niin vähän, että ne ovat vielä aika lähellä vihreää.
Lopulta nämä molemmat teet ovat todella makeita. Yllätyin taas. Tosin vaikka teelehtien väri on kovin vihreä ja hapetusaste kevyt, maistuvat nämä molemmat suuhuni selkeästi mustalta teeltä – joskin kevyemmilta, niin kovin pehmeämmiltä. Hentoudessa on kuitenkin kirpeä reuna, joka tuo teehen aromikasta särmää. Etenkin Jungpanassa, jossa on rikotummat teelehdet, on paljon mausteisuutta. En osannut ollenkaan odottaa sitä. Singtomissa teen kirpeä reuna on tasaisempi, toisaalta erittäin raikas.
Kumpikaan näistä ei noussut henkilökohtaiselle lemppariteelistalleni, mutta nämä olivat oikein hyvää siedätyshoitoa vanhoille traumoille. En muuten varmasti ole ainoa jonka lapsuudessa on uitettu samaa teepussia päivästä toiseen ja teekupista toiseen. Voisin ehdottomasti suositella näitä samaa kokeneille, lisäksi luulen että Jungpanassa piilevä mausteisuus miellyttäisi niitäkin, jotka jo valmiiksi rakastavat mustaa teetä.