Alkusyksystä olen juonut paljon mustaa ja vahvasti maustettua teetä. Muina vuodenaikoina en hirveästi kaipaile mustaa teetä, ehkä juon koko vuoden kiintiöt täyteen syys-lokakuussa. Pari viikkoa sitten se kuuluisa kiintiö tuli taas täyteen. Ensin huomasin täyttäväni teekuppia omenamehulla, sitten tuorepuristetulla omenamehulla, sitten huomasin ostaneeni litrahinnaltaan nelinumeroista hajuvettä eikä mikään enää maistunut muulle kuin Guccin Guiltylle. Sen jälkeen join hetken soijamaitoa. Sitten halusin taas teetä.
Sencha ja minä tapasimme ensimmäisen kerran kun olin 14-vuotias. Se oli niitä aikoja, kun olin juuri löytänyt irtoteen ja olin juuri pääsemässä jyvälle lämpötilojen vaikutuksesta teen hauduttamisessa. Luulen, että kouvolalaisesta lahjatavaraliikkeestä ostamani 50 gramman pakkaus oli ensimmäinen kosketukseni maustamattomaan vihreään teehen. Siitä oli tuoreus aika kaukana eikä laatu ollut loistavaa, mutta sinä talvena se oli parasta mitä minulla oli. Se jätti minun makuaistiini pysyvän jäljen.
En olisi voinut silloin edes kuvitella tätä neljän senchan suoraa edessäni nyt. Join teetä peläten makuvaihtoehtojen alkavan lähikaupan pusseista ja loppuvan kouvolalaisen lahjatavaraliikkeen hyllyille. Koskaan en ole ollut iloisempi ollessani väärässä. Oli hurjaa tajuta, että samalla tavalla kuin nyt kupissani Sencha Fukujyu maistuu keinuvalle elokuiselle viljapellolle lapsuudenkotini edessä, on Aasiassa samalla tavalla pelto täynnä teetä kuin täällä ohraa, ja että Japanissa voi olla tyttö joka asuu teepellon reunalla. Ehkä hän löytää Sencha Fukujyun maun pehmeydestä kirpeyden, kuin enteen tulevasta. Ja ehkä samalla tavalla Tokiossa voi olla nainen joka maistaa teekupissaan saman täyteläisyyden, ehkä hänkin löytää kepeän suutuntuman alta saman paksun koti-ikävän.
Olin ehtinyt jo monta päivää pohdiskella japanilaisen senchan syvintä olemusta, kun äiti kävi kylässä. Kertoi nähneensä painajaista, jossa muutama juhlavieras oli yllättäen saapunut pari päivää ennakkoon. Ei siinä muuten mitään, mutta yksikään kakku ei ollut vielä valmis. Ei ollut mitään tarjottavaa. Pakasteestakin oli kaikki pullat syöty. Jäin siinä miettimään, että niin, eipä mullakaan ole koskaan mitään tarjottavaa kellekään. Paitsi teetä. Aina pelkkää teetä.
Hetken aikaa mietin, että pitäisikö tässä nyt tuntea syyllisyyttä kun kaapista löytyy ehkä muutama kuiva digestivekeksi jos sitäkään. Ja teetä. Mutta milloin pelkkä tee on ollut vain teetä?
Pullattomasta pöydästä painajaista nähnyt äitini juo mitä tahansa mustaa teetä missä tahansa muodossa. Olen aina välillä maistattanut sillä kevyempiä makuja, tulos on ollut aina huono tai sitten yritys on jäänyt kokonaan tuloksettomaksi. Kun tarjosin äidille kuivia keksejä ja Sencha Yamatoa, olin siis jo valmiiksi luopunut toivosta. Olin luullut, että äiti maistaisi senchoissa vain meren ja vähän levää, mutta ei, hän sanoikin teen olevan oikein pehmeää eikä ollenkaan yhtä tikkumaisia kuin ne, mitä olin hänelle joskus aiemmin juottanut. Ilmeeni olisi varmaan ollut kuvaamisen arvoinen. Tuijotin teekuppia silmät lautasina. Ei siinä, kyllä tiesin että Sencha Yamato on hyvää, mun mielestä sen maku on pehmeämpi kuin kissan tassu, mikä on aika paljon sanottu minun suustani, en vain osannut odottaa sitä äidin suusta. Mitä enemmän juon tätä, sitä enemmän huomaan ajattelevani keväistä niittyä jolla jokainen kukka on valkoinen. Mietin kuinka paljon makeampi ja täyteläisempi suutuntuma olisi jos en tupakoisi. Onneksi teekuppi kädessä on helppo antaa itselleen anteeksi.
Siinä missä Sencha Yamato on kaunis kevät, on Sencha Kura vehreä kesä, lomapäivä meren rannalla, makaat nurmikolla puun varjossa, kesä on raukea ja makea, märkä merituuli koskettaa jotain sisälläsi kuin pyytäen sinua päästämään irti. Sencha Kuran kosketus on paksu, sen makeudessa on särmää, sen täyteläisyydessä on lujuutta. Makaat nurmikolla puun varjossa ja olet unohtanut, että lomasi loppui jo, olet unohtanut myös että on marraskuu ja nurmikko on kuollut. Mutta se on ihan ymmärrettävää.
Jotenkin ymmärrän, ettei tätä makua ole saatu tai haluttu saada hajuvesipurkkiin. Olisihan se vähän outoa: litrahinnaltaan nelinumeroinen parfyymi, jonka makeassa tuoksussa olisi aavistus suolaa ja merilevää ja jonka etiketissä lukisi KURA. Suomalaiset miettisivät Stockmannin hyllyllä että mitä nyt taas, tuolla on tiet täynnä loskaa, taivaalta sataa ilmaiseksi räntää.
Maistaessani Sencha Kagoshimaa tuli sellainen tunne, että pitäisi alkaa halailla puita. Tunteen voimakkuus yllätti minut ja tarkistin etiketin: diagnoosin virallinen nimi on ”pähkinäinen.” Kagoshiman maku on senchaisen ruohoisa mutta siinä on jo enne ruskasta. Teekuppini mielenmaisemassa aurinko laskee korjattujen mutta kyntämättömien peltojen taakse, ilmassa on jo kirpeyttä, maku on paksu mutta tuntuma tasaisen kepeä. Sencha Kuraa juodessasi unohdat lomasi loppuneen jo, mutta Kagoshimaa juodessasi unohdat olevasi edelleen työtön.
Kun minulle tulee vieraita, minulla on tarjottavaksi pelkkää teetä. Mutta milloin pelkkä tee on ollut vain teetä? Parhaimmillaan tee on pelkkää teetä.